Koin juuri suuren yllätyksen, kun oveen koputettiin. Ensin luulin että asialla olivat pojat, jotka olivat paenneet oven takaa, kun en nähnyt ketään. Käännyin jo poispäin sulkeakseni ovet, mutta yhtäkkiä kuulin jalkojeni juuresta pienen äänen: "Älä pistä kiinni, saammeko tulla sisälle?" Siellä seisoi viluissaan pupu-isä pienokaisen kanssa. Puput olivat alunperin lähteneet matkaan Tanskasta saakka äitipupun lähdettyä toisen pupun matkaan - niin ikävää että pupujenkin yhteiselo voi päättyä näin - ja saaneet väliaikaisen kodin Turun ulkopuolelta eräästä vanhasta navetasta, jossa tosin pyöri niin paljon ihmisiä koko ajan heitä hypistelemässä, että pikkupupuparka ei siinä metelissä pystynyt nukkumaan. Isä oli sitäpaitsi niin huolissaan siitä, että joku vielä ottaa hänet tai vauvan mukaansa ja jättää toisen, joten he olivat päättäneet lähteä. He kiertelivät nyt etsimässä ystävällistä kotia, jossa voisivat jatkaa elämäänsä rauhassa. Olivat jo monen oven takana käyneet ja lopulta kuulleet meistä naapurin kissalta, johon olivat törmänneet kadun toisessa päässä. Se kissa oli sanonut, että meillä on aina tilaa kodittomille ja kaltoin kohdelluille eläimille, mikä pitää paikkansa. Tuon sydäntä särkevän tarinan kuultuani otin puput hoiviini. Mukanaan heillä oli koko omaisuutensa: kehto ja syöttötuoli, jotka isä-pupu oli raahannt mukaansa, että hänellä on missä vauvaa nukuttaa ja missä hänet syöttää. Muuten heillä oli vain vaatteet päällään. Nyt ovat jo nukkuneet matkan väsymykset pois ja syöneet, joten toivottavasti elämä palaa nyt normaaleihin uomiinsa.